Lehtiarvosteluja:

Lauri Markos:

Pariisiin taivaan alla

Rohkea valinta on Victor Hugon (1802-1885) yli 500-sivuisen Pariisin Notre-Dame-romaanin kesäteatteritulkinta Teatteri Päivölässä. Onhan tarinan päähenkilönä oikeastaan koko keskiaikainen Pariisin kaupunki, suunnaton ihmismeri ja mahtava katedraali.

Virve Ojanne on muokannut romaanitekstistä näytelmädramatisoinnin. Sen pohjalta nousee Teemu Ojanteen tulkinta Hyvinkään Ridasjärvellä ympärillään kaunis suomalainen luonto.

Rohkeutta ja omaperäisyyttä ei siis puutu tältä teatteri-illalta yli satavuotiaan nuorisoseura talon pihalla.

Narri peilisalissa

Päähenkilö, Notre-Damen kellonsoittaja, kruunataan heti alussa narripaaviksi, koska hänellä jo luonnostaan on paras irvinaama. Tätä raskasta viittaa hän saa kantaa koko elämänsä ajan.

Kari Väyrynen Quasimodon hahmossa tekee koruttoman vahvan roolitulkinnan. Liikun nallisesti hänen suorituksensa on mahtava, välillä akrobatian rajoja koetteleva. Ruoskinta kohtauksessa hänen ilmeensä ja eleensä kertovat kaiken. Sanoja ja tehosteita ei tarvita. Hän on monen tunteen sanaton tulkki, vammaisena, kuurona ja yksinäisenä.

Kasvoja

Victor Hugon sorrettujen köyhien ihmisryhmää edustaa Paquette, jota estää uskottavasti Merja Volanto. Hänen elä-mänsä tarinan kertovat eloisan tanssin myötä näyttävästi Sari Koistinen, Maria Kuivamäki ja Sirpa Salmi. Tuomari- ja kirjuriryhmän rohkeasti karrikoitu esitys koettelee hauskan tyylittelyn rajoja. Lähes pelkällä liikunnallisella taituruudella Tiia Vuorinen tulkitsee huoneita vuokraavan eukon osan kapteeni Febusen, Ilkka Turpeinen, ja ylioppilas Jehanin, Marko Lindholm, ryyppykohtauksessa.

Siinä ei ole häivettäkään juopottelun suomalaistyyppisestä kohelluksesta ja yleisön kosiskelusta. Lindholm selviytyy taitavasti nautiskelevan ylioppilaan siipi- veikkoroolistaan ja Turpeinen ratsastaa korskeasti kukasta kukkaan. Ainakin omissa rehentelyissään.

Rosvopäällikkö Clobin, Kari Saloranta, tekee upean, äärirajoja kolistelevan kokonaistulkinnan. Siinä yhdistyvät onnistuneesti ilmaisun keinot. Hänen esitystään värittää monissa kohtauksissa riehakas rosvojoukko. Liikuntasarjat laulun ja soiton tahdissa ilmentävät tehokkaasti Pariisin yläluokan ja maalaisten erilaisia elämänta-poja. Niillä on merkittävä osuus esityksen kulussa, - samoin liikkuvilla patsailla, komeilla ratsuilla, herttaisella kutulla, Dali-kilillä sekä Miikku- ja Nekku-koirilla.

Runoilija Pierre, Henrik Sidorov, on luukunnallinen lahjakkuus. Hän vie juonta eteenpäin hovinarrin elkein ja johdattaa taitavasti katsojat keskiajan Pariisiin. Ratkaiseva osuus näytelmän kulussa on Timo Salosen esittämällä arkkidiakoni Claudella. Hän on sisäistänyt vaikean roolinsa ja ennakoi kaksijakoisella persoonallisuudellaan tulevia kohtaloita.

Haasteet ja haaveet

Esitys on vaihteleva ja vakuuttava dramaturgisesti, mutta ennen kaikkea rytmisesti. Kiitos tästä kuuluu erityisesti ohjaaja Teemu Ojanteelle, koko työryhmän hyvälle suunnittelulle ja dramaturgi Virve Ojanteelle.

Anne Kaarinan ja Sami Sälpäkiven koreografia ja liikunta kantavat kokonaisilmaisua, samoin aikaa kuvasta puvustus, näyttämötekniikka ja pelkistetyn tehokas lavastus. Eija Koivisto on säveltänyt näytelmään oivallisen musiikin ja toimii myös orkesterin kapellimestarina.

Notre-Damen kellonsoittaja on Teatteri Päivölän kaukainen unelma. Se on haave, joka jäi toteutumatta teatterin perustajanjäseneltä Eero Halmeelta.

Laulu rakkaudelle

Sekä aiheeltaan että toteutukseltaan näytelmä on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja samalla hauska teatterielämys niin katsojalle kuin teatteri-ilmaisun tutkijalle.

Se on taitavasti solmittu paketti, joka avautuessaan tarjoaa koko ajan uutta ja yllättävää.

Huolimatta laajan romaanitekstin rajusta typistämisestä, esitykseen on hämmästyttävän hyvin kyetty taltioimaan teoksen kokonaishenki ja keskeinen sisältö.

Näytelmän loppulaulu yhdistää moneen suuntaan sinkoilevat sirpaleet ja jännitteet. Se päättyy romaanin keskeiseen sanomaan: rujon kyttyräselkäisen Quasimodon ikuiseen rakkauteen Esmeraldaa kohtaan.

Arto Alavuo:

Ridasjärven kellonsoittaja ei jätä ketään kylmäksi

NÄYTTÄMÖ
Victor Hugo - Virve Ojanne: Notre-Damen kellonsoittaja.
Teatteri Päivölän kantaesitys Ridasjärven kesäteatterissa 25.7. Ohj. Teemu Ojanne.

Vierailu Ridasjärven kylän komeissa maisemissa Teatteri Päivölän kesäteatteriesityksistä nauttimassa kuuluu nyt jo monien hyvinkääläisten ja lukuisten kauempaakin tulevien jokakesäisiin rituaaleihin. Vuosi vuodelta yhä suuremman suosion saaneiden ja klo 21 alkavien elokuun yönäytösten osuus on nyt jo yli kolmannes kaikista esityksistä.

Ridasjärven annissa on palattu 14. kesänä parin hieman kepeämmän vuoden jälkeen alkuajoilta tuttujen haastavien aiheiden pariin. Osaltaan tuohon on vaikuttanut se, että Päivölässä on päätetty toteuttaa teatterin ensimmäisten vuosien primus motorin, Eero Halmeen, suuri haave ranskalaisen klassikkokirjailija Victor Hugon (1802-85) vaativan Notre-Damen kellonsoittajan tarinan siirrosta kesäteatteriareenalle.

Lukuisia kertoja elokuvaksikin siirretyn teoksen uudesta ja Päivölää varten tehdystä dramatisoinnista vastaa jo viime vuonan Ridasjärvellä ´debytoinut´ Virve Ojanne ja teoksen ohjauksesta hänen Riihimäen Teatterista tuttu näyttelijä-ohjaaja-aviomiehensä Teemu Ojanne. Hurjan säväyksen esitys saa vielä siitä, että pääosa liikkeestä näyttämöllä tapahtuu yleensä Liiketeatteri Minä & Minänsä puitteissa vaikuttavien hyvinkääläisten ammattitanssijoiden Anne Kaarinan ja Sami Sälpäkiven koreografioiden mukaan.

Eikä siinä vielä kaikki (tv-shoppien fraasi sopii tähän hyvin). Päivölässä on tänä vuonna tehty tavallista suurempi työ myös lavastuksen suhteen ja Pariisin maamerkkeihin jo runsaat 800 vuotta kuuluneen goottilaiskatedraalin lattiaa varten on rakennettu mm. useita tasoja.

Kellotorni, kirkon seinä ja moni muu asia on Riku Salinin ja Jussi Ojanteen lavastuksessa jätetty hyvin viitteellisiksi, sillä varjoja monumentaaliratkaisuihin ei ole. Kaupungin portti kuitenkin on tehty ja sillä tila rajautuu onnistuneesti keskiaikaiseksi kaupunkiyhteisöksi, jossa ohjaaja apulaisineen näyttävästi siirtelee niin kansanjoukkoja, eri henkilöryhmiä kuin päähenkilöitäkin.

Jonkun vuoden takainen Disney-animaatio on tarjonnut idean henkilöiksi loihdittuihin katedraalin patsaisiin, jotka tuovat yhden aika harvoista synkkää keskiaikaista tarinaa keventävistä elementeistä. Puhumaan patsaita ei sentään ole laitettu - heidän kielensä on tanssi.

Roolitus osuu nappiin

Roolitus osuu niin ikään nappiin. Taitava Kari Väyrynen tekee liikuttavana ja traagisena Quasimodo -kyttyräselkänä loistotyötä, kuten toki suurin osa muistakin näyttelijöistä. Ulla Ahonen taas sopii jo ulkoisestikin hyväsydämiseksi ja kauniiksi mustalaistyttö Esmeraldaksi.

Ensi-illassa katolisen kirkon arkkidiakonina nähty Timo Salonen (jatkossa osassa vuorottelee Markku Koistinen) loihti eteemme melkoisen pahan ruumiillistuman. Henrik Siidorov vakuuttaa Pierre-runoilijana ja Marko Lindholm diakonin lipevänä opiskelijaveljenä.

Kari Saloranta on rehevä rosvopäällikkö ja Merja Volanto pahansisuinen erakko Paquette. Ilkka Turpiainen tulkitsee naisten sydämiä murskaavaa komeaa kapteeni Febusia ja Pentti Autere vastaavasti viinalle persoa tuomaria.